tiistai 21. elokuuta 2012

Vääriä maailmankuvia

Saska Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa isänsä seikkailuista politiikan maailmassa. Retkihän oli täynnä pelkkiä pettymyksiä, alamäkeä. Eikä Saarikosken tendenssirunouskaan ole kestänyt aikaa.

Itse olen kuitenkin kiinnostuneempi lyyrisestä kuin poliittisesta Saarikoskesta.

Saarikoski oli Suomessa ensimmäinen ja oikeastaan viimeinen (ellei Arto Paasilinnaa lasketa)kirjallinen julkimo, jonka edesottamuksia ja toilailuja keltainen lehdistö seurasi silmä kovana. Ja huoraaminen näyttää jatkuvan kuolleenakin. Nyt Saarikosken elämää kauppaavat lähimmät ihmiset, Saska Saarikoski, Tuula-Liina Varis, Mia Berner, Sirkka Garam, Pekka Tarkka jne.

Siinä on jotakin hyvin vastenmielistä. Saarikoskesta kirjoitettu paljastuskirjallisuus on estetisoitua journalismia, mukamas eettisempää ja puhtaampaa.

Omassa blogissaan Timo Harakka kiitteli Saska Saarikosken kirjoitusta. Sinetiksi hän julkaisi oman kotijeesuksensa Kari Kontion "muistokirjoituksen" Halvaantuneiden messiaan kärsimys ja kuolema vuodelta 1983.  Provokatiivisessa muistokirjoituksessaan Kari Kontio esiintyy yhden miehen tuomioistuimena ja profeettana, joka mitätöi erityisesti Pentti Saarikosken saavutukset ja ennustaa muidenkin aikalaisten väärien maailmankuvien kaatumisen.

Samanlaiseen ennustukseen pystyisin minäkin. Tuomitsisin uusliberalistisen nykymenon. Aika hoitaisi loput. Pitäisi vain löytää jostakin Arno Kotron ja Timo Harakan kaltaisia lojaaleja ystäviä kilvenkiillottajiksi ja ennustuksen ylistäjiksi. (Kontio ilmeisesti osasi myös kuolla oikeaan aikaan kuten Saarikoskikin.)

Ihmettelen muuten, kenen mandaatilla tämä eksynyt tutkapari Timo Harakka & Anna Kortelainen tuottaa edelleen tätä kirjallista myötähäpeää intohimottomien ja mielikuvituksettomien vieraidensa kanssa parhaaseen katseluaikaan. Onko Suomi tosiaan näin pieni maa?

maanantai 20. elokuuta 2012

Jouset kuoppaisella tiellä

"Esa-Pek­ka Sa­lo­nen sai ai­kaan ki­van ke­sä­kes­kus­te­lun hauk­ku­mal­la kult­tuu­ri­mi­nis­te­ri Paa­vo Ar­hin­mäen jon­kin­lai­sek­si kult­tuu­rin vi­hol­li­sek­si. Liian va­ka­vas­ti Sa­lo­sen pu­hei­siin ei kan­na­ta suh­tau­tua: ka­pel­li­mes­ta­ri oli ää­nes­sä omas­sa asias­saan. Hän ha­luaa klas­si­sel­le mu­sii­kil­le li­sää ra­haa ja ar­vos­tus­ta, ja sii­hen hä­nel­lä on täy­si oi­keus.

Sil­ti Sa­lo­sen huo­li klas­si­sen mu­sii­kin ase­mas­ta Suo­mes­sa tun­tui hiu­kan hu­vit­ta­val­ta. Esi­mer­kik­si Sa­lo­sen ny­kyi­ses­sä ase­ma­maas­sa Bri­tan­nias­sa klas­si­nen mu­siik­ki on syr­jäi­ses­sä mar­gi­naa­lis­sa ver­rat­tu­na Suo­meen. Kun Bri­tan­nia ha­luaa juh­lis­taa it­seään – ku­nin­gat­ta­ren 60-vuo­tis­juh­lis­sa tai olym­pia­lai­sis­sa – sin­fo­nia­or­kes­te­rit ve­te­le­vät jou­sia kor­kein­taan taus­tal­la. Pää­osan vie­vät Paul McCart­ney, El­ton John, Mr. Bean ja Ja­mes Bond."

Saska Saarikoski: Muumimamma ja Mannerheim/HS 19.8.2012

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Kriitikko virkistyy

"Vir­kis­tää lu­kea es­seis­tiä, jo­ka ei tar­vit­se apu­pyö­rik­seen 1800-lu­kua tai lä­him­mäi­se­nin­hoa. Er­no sei­soo tuu­les­sa yk­sin."

Juhani Karila/Printataan Ernoa Stoccan seinään/HS 14.7.2011

Osuva ja terävä nälväisy aikalaisille. Eikä apupyöräesseistien jäljittämiseen tarvita intiaania.

Yksinäisyys ja uhma on kestänyt aikaa komeasti. Hämmästyttävä suoritus kirjoituskokoelmalta, jonka kutsuminen esseekokoelmaksi lähinnä huvitti Ernoa.

Eilisen miehet

"Onko romantiikkaa vielä olemassa vai onko se kirjallisuushistoriaa?

Heinen vastustamaa yhteiskunnallista romantiikkaa ainakin on. Jussi Halla-aho ja Antti Nylén ovat nykyajan konservatiivisia romantikkoja. He ovat poleemisia mielipidekirjoittajia, raivon miehiä. Heidän radikaaliutensa on tarkemmin tarkasteltuna pelkoa maailman muutoksen edessä, romanttista tähyilyä kuvitteelliseen menneeseen, jossa kaikki muka oli paremmin. Kuten 1800-luvun romantikot, hekin haikailevat takaisin uskonnolliseen tai nationalistiseen yhteisöllisyyteen, jota liberaalit ihmisoikeudet ja “valistuksen järjenpalvonta” uhkaavat.

Nykyajan romanttista kaunokirjallisuutta ovat esimerkiksi fantasia ja spekulatiivinen fiktio. Mutta ovatko ne välttämättä yhteiskunnallisesti konservatiivista kirjallisuutta? Eivät, lajityyppi ei vielä tee teoksesta menneeseen kurottavaa hourailua. Fantasia voi olla myös kritiikkiä, eteenpäin katsovaa allegoriaa nykyajasta. Halla-ahon ja Nylénin suosikkiteos Taru sormusten herrasta on toki keski-aikaan pysähtynyttä, romanttista arvomaailmaa heijastava, uskonnollinen ja lähes rasistinen teos..."

Jarkko Tontti Heinrich Heinen Romantiikan koulun kritiikissä Kiiltomadossa