Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elämä Ja Kohtalo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elämä Ja Kohtalo. Näytä kaikki tekstit

maanantai 1. syyskuuta 2014

Selektiivisestä lukutavasta ja poiminnasta

Tällainen teksti löytyi tiedostoista. Muistaakseni kirjoitin tämän vastineeksi Parnassossa julkaistuun kirjoitukseen. En tiedä, miksen ole julkaissut tätä aikaisemmin, tai voi olla että olenkin.

Selektiivinen lukutapa ja poiminta tuottavat tarkoitushakuista ja yksisilmäistä jälkeä. Valitaanpa samasta Paasilinnan kirjoituksesta vähän toisin, jotta näkökulma laajenisi.

Solženitsynin lähettäminen Euroopan johtavaan kapitalistimaahan oli tarkoituksellinen teko. Haluttiin osoittaa minne hän kuuluu. Ihmeteltävän nopeasti Solženitsyn on toipunut järkytyksestä. Ympärillä kuhisee agentteja ja asianajajia. Solženitsyn asioi pankissa kuin vanha asiakas. Hänelle satelee kutsuja kaikkialta, missä hänen totuutensa Neuvostoliitosta on maksamisen arvoinen.
 
Suomessa reaktiot ovat kahtalaiset. Kommunistien mielestä Solženitsyn ei ole ”vakavasti otettava kirjailija”. Minusta hän on vakavasti otettava kirjailija ja juuri sellaisena hänet on otettu. Kirjailijoilla on tavallisesti painoa niin paljon kuin heitä vastaan tähdätyillä toimenpiteillä on laajuutta. Kommunistit eivät hyväksy historian kaivamista eivätkä yhteiskunnallista pessimismiä. Kritiikki ei ole aatteen palvelemista vaan provokaatiota. Solženitsyn on provokaattori. 

Suomalainen oikeisto puolustaa sananvapautta silloin kun se on uhattuna Neuvostoliitossa. Kotimaassa sen rajoittaminen on heidän päätehtävänsä. Kommunistisen kirjailijan vakaumus on heistä valhepropagandaa, Solženitsynin vakaumus rehellisyyttä ihmiskunnan edessä. Oikeisto valikoi rehellisyyden lajista oikeistolaisen. Latinalaisen Amerikan ja Espanjan vankiloissa lojuvat kymmenet kirjailijat eivät ole sananvapauden piirissä. Siellä vallitsee oikeistolainen sananvapaus.” 

Nyt oikeassaolijat ja opportunistit rientävät joukolla paistattelemaan ja kiillottamaan kilpeään Sofi Oksasen uudelleen yhtenä niteenä julkaiseman Solzenitsyn kirjan loisteeseen, vaikka heillä ei ole sen julkaisemiseen mitään ansiota. Samaan aikaa esimerkiksi Kiinassa toisinajattelijat ja kirjailijat viruvat vankiloissa tai elävät muuten Solženitsynin valvonnan kaltaisissa olosuhteissa. Mutta onko kukaan heistä huolissaan? Tärkeintä on kiljua mukana totuuskomissiossa, joka muistuttaa enemmän lynkkausjoukkoa, jos lähempää katsoo. 

Olen myös erittäin iloinen siitä, että Sofi Oksanen julkaisi uudelleen Vankileirien saariston. Sen kirjan vaiheet ovat häpeällistä suomalaista rähmällään oloa itään.  Vähän koomista, mautontakin, on taas se, että Sofi Oksanen signeeraa nyt Solženitsynin kirjoittamaa kirjaa Akateemisessa. 

Paasilinnan juttu loppuu näin: 

”Solženitsyn tuskin saavuttaa enää normaalioloja. Emigranttien kritiikki isänmaat kohtaan on aina epäonnistunut. Aika työntää tieltään menneisyyteen sitoutuneet. He eivät ole kauan ajankohtaisia.” 

Erno Paasilinna oli profetiassaan väärässä, kuten usein kirjoittaessaan Neuvostoliitosta. Oiva esimerkki Paasilinnan hourailusta on myös kirjoitus Talvipäivä Moskovassa, joka löytyy kirjasta Siperialainen estetiikka. Mutta hän ei ollut väärässä yksin. Ja aika taas tulee näyttämään, ketkä ovat väärässä tässä ajassa. 

Tahdon kuitenkin laajentaa hieman kuvaa Paasilinnasta. Hänellä oli spontaani tapa lahjoittaa kirjoja hyllystään, vaikka kirjat olivat todennäköisesti ainoita esineitä, joita hän rakasti. Minulle hän lahjoitti 19.7.1986 Vasili Grossman romaanin Elämä ja Kohtalo, jonka käsikirjoitus takavarikoitiin KGB:n toimesta vuonna 1961. Vasta 80-luvulla käsikirjoitus kulkeutui länteen ja julkaistiin. 

Kyllä Erno Paasilinna oli kirjailijan puolella. Aina.