Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kari Hotakainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kari Hotakainen. Näytä kaikki tekstit

tiistai 18. tammikuuta 2011

Ei paljon naurata

On aika vaarallista, vai pitäisikö sanoa naurettavaa, lähteä opettamaan muille, mikä on huumoria. Tai miten, missä ja miten paljon sitä pitäisi annostella tai tarjota muille. Esittelen pari aikalaistodistusta kyseisestä lentohiekkaan astumisesta.
Toive: jättäkää huumori, nyt sitä on kaikkialla. Stradassa, A-studiossa, Ajankohtaisessa kakkosessa. Huumorista on tullut tilkettä, jätettä, light-levitettä - tuntuu ettei kohta kukaan usko asiaan, näkemykseen, leikkaukseen, tietoon. Huumori on simpukan sisällä, valmiina, ei sitä kannata mihinkään lisätä.
Kari Hotakainen Parnasson blogin kommenttiosastolla
Hieman kohtuuttomalta tuntuu, että meitä vaatii huumorin jättämään henkilö, jonka elämäntyö perustuu huumorin viljelemiseen. Koko Hotakaisen kirjallinen tuotanto on niin huumorilla ladattu, ettei kirjoista jäisi paljon muuta kuin kannet, jos niistä riisuisi huumorin pois. En osaa sanoa, miten Hotakainen itsensä kokee, mutta henkilönäkin hän on niin huvittava, että koko ajan sitä odottaa, että kohta tulee vitsikkyyttä - ja sitä kyllä tulee. Aina minua naurattaa, kun Hotakainen on televisiossa. Hotakaisella on huumorin pilkettä silmäkulmassa. Vaikea uskoa, että hän toivoisikin lukijoiden ottavan hänet vakavasti. Tosin juuri sehän on monien humoristien tragedia ja risti.
- Luitko sinä sen minun viimeisen?
- Luin.
- Tykkäsitkö?
- Oli se ihan hyvä.
- Hyvä?
- Niin...nauratti...
- Nauratti? Perkele! Vai nauratti! Jumalauta!
Tällaisen keskustelun kuulin kerran tulilla. Siinä eräs suomalainen humoristi pienessä humalassa tivasi lukijaltaan mielipidettä viimeisimmästä kirjastaan.

Hotakainen sanoo, että huumorista on tullut tilkettä. Saattaa olla niinkin, mutta niin on totuudestakin tässä paskanpuhumisen ja valehtelemisen keskustelukulttuurissa.

Toinen esimerkki on tahattoman huumorin yleismiehen Timo Hännikäisen äärimmäisen hauskasta Marginalia-blogista, josta sain idean ja ärsytyskipinän omaan antibloggaukseeni.
Olen täsmälleen samaa mieltä. Huumorin penääminen on mennyt tolkuttomuuksiin. Sitä halutaan kaikkialle: taiteeseen, ajankohtaisohjelmiin, populaariin tietokirjallisuuteen, kouluopetukseen, you name it. Mutta minua ei naurata. Ei, koska kaikkialle tunkemalla huumori on häpäisty, raiskattu, latistettu. Sen rooli on sama kuin uutisten niin sanotun loppukevennyksen: laitetaan mukaan jotain kivaa, ettei katsoja vain pääse ahdistumaan. Sen tarkoituksena on varmistaa annoksen sulaminen, viestin perille meno, yleisön viihtyminen. "Ei kaiken tarvitse aina olla niin synkkää," sanotaan, mutta kaiken pitää aina olla hauskaa. Meidät on turrutettu huumorilla niin tyystin, ettemme enää kykene ottamaan mitään vastaan ilman sitä. Niin kuin Hotakainen kiteytti: huumorista on tullut tilkettä.

Huumorin vaatiminen on tosikoiden hommaa. Suomalaisille huumori pitää työntää kurkusta alas suppilon avulla, ennen kuin he huomaavat jonkin olevan hauskaa. Vitsiä ei ymmärretä, jos sen kertoo vakavalla naamalla. Tämä kansa pitää Paavo Haavikon kaltaista satiirikkoa ryppyotsaisena ja Heikki Kinnusen kaltaista lähinnä traagista hahmoa koomikkona. Olen kai siinä epäsuomalainen, että tulen vain pahalle päälle, kun minulle tyrkytetään jotakin hauskana. Sen sijaan nauran helposti "väärissä kohdissa". Ei huumoria voi tehdä, se on itse asioissa. Jokainen suuri klovni luottaa lakonisuuteen.
Kaiken tämän selittelyn jälkeen Hännikäinen astuu heti omaan miinaansa. Hän yrittää naurattaa lukijaa nokkeluuksilla ja pikkuhauskuuksilla, jotka perustuvat toisten ihmisten loukkaamiseen.
Mikä pahinta, pelkkä hauskuus ei riitä, vaan on oltava pikkuhauska. Huumorissa ei saa olla terää, ainakaan ketään ei saa loukata. Ei ole mikään ihme, että Mikko Rimminen on niin suosittu kirjailija. Hänen proosatyylinsä on pikkuhauskaa barokkia, juuri sopivaa niiden makuun, joille Katri Manninen on liian rahvaanomaista ja oikea kirjallisuus liian raskasta.
Traagisinta näissä huumorin vastaisen taistelun ritareissa on se, etteivät he yleensä näe omaa koomisuuttaan maailman ja elämän kokonaisuudessa. He eivät tajua asioiden suhteita. He ovat sokeita omalle vitsikkyydelleen. He eivät osaa nauraa itselleen, he osaavat nauraa vain muille. He ulottavat dogmaattisuutensa huumorinkin alueelle. He vaativat huumorilta täydellisyyttä. He eivät katso peiliin.

Luoja meitä varjelkoon huumorin vastaisten ritarien ehdottomuudelta!