Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paavo Haavikko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paavo Haavikko. Näytä kaikki tekstit

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Fasismin luonteisia virtauksia


Erno Paasilinna kirjoitti kirjassaan Majuri Holterin uroteko (Otava, 1987) esseen Fasismin luonteinen virtaus Suomessa:
 
"Fasismi käsitetään yleensä suoraksi fyysiseksi väkivallaksi. Sellaisena se on helppo tunnistaa, sitä vastaan voidaan yrittää vastarintaa, ajoittain se on jopa murrettavissa ja ihmiset voivat taas hetken hengähtää. Mutta fasismi ei ikinä poistu ihmisestä, se on latenttina meissä jokaisessa. Fasismi on käytännön raakalaisuutta, se voi tapahtua myös välillisesti ja näkemättä kohteitaan. Se voi naamioitua hyvin kunnialliseksi, ja kehittyneessä muodossaan se sellaiseksi nykyään naamioituukin."

Paavo Haavikko taas toteaa omaelämäkerrassaa Prospero (Art House, 1995) lieroille, jotka yrittävt retoriikalla, semantiikalla ja estetisoinnilla selvitä fasistin stigmastaan:

"Pekka Tarkka sanoi, että Haavikko näkee fasismia vähän kaikkialla, tarkoittaen että se vähentää lauseen arvoa. Mutta Haavikko piti ja pitää fasismia toimintatapana, ei aatteena, ja jokainen joka toimii fasistin tavoin on fasisti, mitä siitä itse sanookin."

maanantai 5. marraskuuta 2012

Jäätävä hehku

Paavo Haavikko totesi, että kirjoittavia ihmisiä kohdellaan Suomessa välillä sikamaisesti. Saman on todennut monesti blogissaan Hannu Helin.
 
Minun lajityypissäni ei juuri näkyvyyttä saa kirjalleen. Sitä en valita, itsehän olen lajityyppini valinnut.  Mutta minulla on silti oikeus saada asiallinen vastaus tarjoamaani materiaaliin, varsinkin kun kyseessä on yhteiskunnan varoilla toimiva verkkolehti Kiiltomato.

Lähetin ensimmäisen viestin 6.6.2012 Kiiltomadon päätoimittajalle Karo Hämäläiselle:

Hei Karo Hämäläinen/Kiiltomato 

Toinen kokoelmani Hullun paperit on ilmestynyt. Esikoiskokoelmani Loistava puhallus arvosteltiin Kiiltomadossa. Mahtaisitko nyt löytää kriitikkoa kirjalleni? Jos löytyy, voisin lähettää kirjan suoraan kriitikolle. 

Ystävällisin terveisin,
Lassi Kämäri” 

Kun mitään vastausta ei kuulunut, lähetin toisen viestin 19.6.2012: 

Eräs Kiiltomatoon arvostellut kriitikko kehotti kääntymään sinun puoleesi: ” Kiiltomato olisi kyllä oiva paikka jonkun arvioida kirjasi. Otapa yhteyttä suoraan päätoimittaja Karo Hämäläiseen karo.hamalainen@gmail.com, hän tietää parhaiten Kiiltomatoon tilattavien arvioiden tilanteen ja sen, löytyisikö avustajista sopivaa kriitikkoa.” 

Toiminko jotenkin epäkorrektisti? 
 
Yt,
Lassi Kämäri”  

”Et suinkaan”,vastasi Karo Hämäläinen. Siinä kaikki. Ei lupauksia, ei selittelyä, ei perusteluja. Ei yhtään mitään.  

Nyt on 5.11.2012  ja asia lienee unohdettu, haudattu. Luin eilen uusinta Suomen Kuvalehteä ja törmäsin Karo Hämäläisen kirjan jättimainokseen. Ja alkoi vituttaa, vituttaa rankasti, kun kirjani saama ignorointi muistui mieleeni. 

Miten paljon tällaisten kirjallisten sadistien ja kulisseissa suhmuroijien pitää antaa kahmia valtaa? Mikä heille riittää? Hämäläinen on palkkatyönsä lisäksi vielä WSOY:n ja Tammen kirjailija, Kiiltomadon päätoimittaja, Suomen Kuvalehden kriitikko ja Finlandia-palkintoraatien jäsen. Ja ties mitä muuta? Eikä hän ilmeisesti näe asiassa mitään ongelmaa?

Jos Karo Hämäläinen olisi kiinnostunut jääkiekosta, Kalervo Kummola jäisi kakkoseksi.

Kiiltomato julistaa etusivullaan: "Kiiltomato etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota." En tiedä, onko Karo Hämäläinen tutustunut kirjaani, tuskin. Hänen mielestään se ei ainakaan ansainnut Kiiltomadon hehkua tai huomiota.

Toivottavasti Karo Hämäläinen ei kohtele muiden ihmisten kirjoja yhtä sikamaisen välinpitämättömästi Kiiltomadon päätoimittajana.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Naamiot riisuvia lauseita


Jaakko Mikkola kirjoittaa Hullun papereista Turun Sanomissa (17.10.2012) seuraavasti:

Aforismi on puhjennut Suomessa uuteen kukoistukseensa.

1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä laajempaa huomiota herättivät lähinnä muiden kirjallisuudenlajien parissa meritoituneiden tekijöiden kokoelmat. Esimerkiksi Paavo Haavikon, Mirkka Rekolan ja Erno Paasilinnan aforistiset kokoelmat ovat kestäneet aikaa hyvin, mutta rinnalle on tullut ilahduttavan paljon pienten kustantamojen julkaisemaa nykyaforismia. "--"

Lauseita keltaisten lehtien ajasta
Hullun paperit on espoolaisen Lassi Kämärin toinen teos. Kämäri kirjoittaa ’lauseita’, kuten hän itse tekstejään nimittää. Kirjailijan esikoinen Loistava puhallus (2005) herätti paljon positiivista huomiota. Kokoavana teemana Kämärin lauseilla ovat yksilön ja yhteiskunnan suhde sekä taidemaailman tekopyhyys ja kaupallisuus.

Kämäri hallitsee pelkistämisen yhteen lauseeseen. Lauseet toimivat osana sarjaa, mutta myös itsenäisinä. Joukossa on todellisia helmiä, jotka vielä nostavat itsensä – kaikkinensa varsin laadukkaan – tekstimassan yläpuolelle.

”Olemme päättäneet tuhota maapallon./ Se on demokraattinen päätös” on painava mietelmä, joka ilmentää aikamme ristiriitoja, tarjoamatta ilmeisiä ja helppoja vastauksia. Demokratia on kokeilluista valtiomuodoista epäilemättä inhimillisin, vakauttavin ja paras, mutta tällaiset pelkistykset huomauttavat sen olevan myös enemmistön tyranniaa. Mietelause on Kämärin kokoelmaa hyvin edustava. Teoksen sävy on vastahankainen, se puhuu yksilön oikeuksista (ja velvollisuuksista) ja vastustaa ihmisen katoamista ’keneksitahansa’, Martin Heideggerin laumasieluisuuden käsitettä lainatakseni.

Kämäri asettaa rinnakkain nykyisen taide- ja kirjallisuusmaailman sekä menneen ajan, jolloin kirjallisuuspuhetta ei vielä käyty ekonomian käsitteillä. Yksi taidokkaimmista tällaisista viittauksista on tehty muuntelemalla Paavo Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä  -kokoelman nimi muotoon: ”Lehdet, kaikki heidän keltaisuutensa”. Mietelmä säteilee vähäeleisyydessään laajalle.

Se puhuu nykyajan kaupallisuudesta, mutta myös osoittaa 2000-luvun olevan eräänlainen kulttuurin rappiokausi, ’keltaisten lehtien’ aika.

Espoolaisen lauseiden keveän ulkokuoren taakse kätkeytyy painava sisältö. Juuri tällaisen vaikutuksen mietelause saa aikaan parhaimmillaan.